Miten voikin olla välillä hankalaa, kun ei osaa sopeutua olemaan toisen kanssa. Sitä usein ajattelee kaiken vaan omalta kannaltaan. Kun ei osaa, ei jaksa ja kaipaa omaa vapauttaan niin, että on melkein valmis heittämään pyyhkeen kehään. On kuitenkin se toinen osapuoli - joka nyt ei anna minun lähteä, ei karata. Pitää minusta kiinni kynsin hampain. Aivan liian monta kertaa aikoinaan pääsin karkuun...

Kun juttelimme, tuntikausia siitä, mitä se oli silloin kun olimme nuoria, kun luimme niitä tekstejä, mitä silloin kirjoitin, itkimme. Kuinka se rakkaus oli niin  syvää ja tuskaista ja kuinka kaikkien pelkojen vuoksi en kyennyt hänelle suoraan sitä kertomaan. Vain siksi, että jos olisin kertonut rakastavani häntä, olisin voinut menettää sen ystävyydenkin... En osannut edes kuvitella, että hänelläkin oli minua kohtaan vahvempia tunteita, mutta aivan yhtä pelokas niitä kertomaan.

Nyt, me sitten kokeillaan, miltä tuntuu olla yhdessä, kun molemmat rakastavat ja uskaltavat sen kertoa. Uskomatonta.

En liioin levittele uutista, koska en halua ihmisten repostelevan sitä kaikkea kaunista, minkä olemme jälleen löytäneet ja jota yritämme vaalia.