Anna itsellesi mahdollisuus rakastaa! Voi perse, en anna! Sen kun tekee, niin asettelee päätään pölkylle. Miten olenkaan kyllästynyt kaikkeen rakkaudesta lässyttämiseen, nimenomaan siihen lässyttämiseen. Kun sallii itsensä tuntea, päästää tunteet peliin, niin silloin on niin haavoittuvainen. Eikä sellaista vaan jaksa, ei jatkuvasti. Kipuunkaan ei turru, ei totu.

Olen aina elänyt elämäni onnellisimmat aikani silloin, kun olen ollut tunteista vapaa. Rakastaminen on ollut kohdallani lähes aina tuskaa, täynnä vaan ikävää, kaipuuta ja murhetta, pettymystä ja epätoivoa. Kun ei rakasta, niin on paljon helpompaa ja pysyy pystyssä. Olen aina hämmästellyt sitäkin, kuinka ihmiset hehkuttavat sitä rakkauden tunnetta, rakastumista. Minusta se on viheliäistä, kun menee ihan sekaisin ja katoaa kartalta.

Minussa on kai jonkinlainen outo vika, kun tunteet kohdistuvat vääriin kohteisiin. En kuitenkaan odota mitään, mutta teennäistä rakkautta en voi kohdata. Aito rakkaus ja tunne on harvinaista.
En halua myöskään sitä, että minua aletaan tunneasioissa neuvomaan. Onhan tunne niin henkilökohtainen juttu eikä mikään on/off-tila. Parasta on se, kun sanotaan, että "unohda se"! Just, ihan tosta noin vaan? Kuka kertoo, kuinka sellainen tapahtuu?

Kun lasteni isä minut jätti, rakkaus jäi ja hissukseen hitaasti hiipui vuosien mittaan, mutta en minä häntä ole vieläkään unohtanut.