Eilen minua kävi työpaikalla moikkaamassa mies, johon tutustuin joskus 80-luvulla. Meidän "ystävyys" syntyi, kun hän löi minua! Ärsytin kyllä ihan siihen malliin, että ansaitsin sen mottauksen...

Kukaan ei tosin ymmärtänyt sitä, että suostuin kaveeraamaan hänen kanssaan. Minusta vaan tuntui, että minun oli annettava hänelle mahdollisuus ja tein oikein, sillä ikinä hän ei ole minua sen jälkeen lyönyt. Me ei koskaan seukattu, mutta kavereita olemme olleet siitä asti.

Välillä on ollut aikoja, ettei olla nähty aikoihin. Kun sitten ollaan nähty, se on ollut mukavaa, kivaa seurustelua ihan vaan rupatellen.

Silloin kun tutustuimme, hän oli usein luonani yötä, mutta me ei koskaan rakasteltu, vaikka nukuimme samassa sängyssä. Pidin pintani, sillä en vaan voinut suostua, kun kuvittelin, että hänellä niitä naisia piisasi. Silti hän vonkasi.

Kun sitten tapasimme 90-luvulla, niin silloin sitten minun aloitteesta menimme sänkyyn ja se kerta jäi ainoaksi. Emme ole siitä koskaan puhuneet ja en tiedä menisinkö uudestaan...

Tällä hetkellä olemme kumpikin vapaita, mutta silti luulen, että me pysyttelemme vain kavereina. En taida haluta häntä sänkyyni tai en halua hänen sänkyynsä. Oikeastaan en halua kenenkään sänkyyn....