Tänään oli K:n synttärit. Laitin onnitteluviestin. Vastasi siihen sillai ilahtuneesti, että olin yleensä muistanut. Niin, ja saan päättää milloin hän saa tarjota kakkukahvit. Olen kyllä ihan kamala, mutta en haluaisi miehen antavan noin paljon periksi. Se tekee minusta vahvemman osapuolen ja vaikka olenkin vahva niin miehen pitäisi olla vielä vahvempi.

Nyt menee kyllä aikaa, milloin minulla on aikaa. En vaan jaksaisi tavata. Tiedän, että minun olisi siinä tilanteessa sanottava pari tarkoin harkittua sanaa, enkä vaan haluaisi analysoida mitään. Uskon jotenkin, että hänkin tietää, että on jo menettänyt minut. Voimme olla vain ystäviä, jos sekään enää onnistuu.