Kun K oli mennyt ja olin varsin onnellisessa olotilassa, tuli L. Meidän erosta on vuosi ja en ole juurikaan ollut hänen kanssaan missään tekemisissä. Ei ole ollut mielenkiintoa, sillä en vaan jaksanut häntä.
Usein on käynyt niin, että joku tykästyy minuun ja minä en sitten millään innostu. L oli juuri sellainen. Yritin silti, luottaen siihen, että jos hän niin kovasti tykkää, niin kai minäkin siinä innostun. En innostunut:( Päinvastoin. Hänen hitonmoinen sählääminen oli saada minut hulluuden partaalle. Minulle kun sopii paremmin mies, joka on rauhallinen ja joka sillä omalla tyyneydellään pitää minut tasapainossa. Kuten K tekee...

Vaan, kun L tuli ja moikkasi, niin ihan huomaamattani aloin jutella hänelle! Yllätin itsenikin. Oli hilkulla, etten sanonut hänelle, että K kävi juuri äsken. Onneksi eivät kuitenkaan olleet yhtäaikaa, sillä L olisi heti laskenut 1+1, sillä meidän erotessa sanoi, että mene nyt K:n luokse... Puhuimme vain niitä näitä. Pyysi jopa kahville, mutta kieltäydyin. Ihan niin kiltti en ole :)

Silti, minä mietin vain K:a ja sitä, voiko meillä ikinä olla mitään muuta kuin syvä ystävyys? Kunnioitan häntä kuitenkin erittäin paljon, senkin takia, ettei pettänyt vaimoaan minun kanssa. Jos olisi tehnyt sen, olisin luullut, että voisi pettää minuakin... Ajattelen häntä kuitenkin lähes lakkaamatta.