Olen tässä viettänyt viikonloppua oman itseni kanssa. Kun perjantaina lapset lähtivät isänsä luokse, niin olin revetä onnesta. En sen takia, että lapset lähtivät, vaan siksi, että sain olla ihan yksin. Se on aina niin uskomaton fiilis, kun ei tarvii mitään ihmeitä tehdä, vaan saa olla omineen. Minä niin nautin siitä omasta rauhasta.

Eilen koko päivän satoi vettä. Alkuperäisen suunnitelman mukaan oli tarkoitus pestä auto. Säätila hoiti ulkoisen pesun, huonosti tosin ja onneksi ei ollut sisäpesua. Siis, kun satoi, niin hyvällä omalla tunnolla sai olla sisällä. Ei harmittanut yhtään, päinvastoin:)

Luulin, että ei tarvii puhua kenenkään kanssa koko päivänä, mutta toisin kävi. Tulostin sanoi langattoman yhteyden irti ja oli pakko pyytää naapurin miestä apuun. Se kävikin nopeasti ja helposti. Olin suorastaan hämmästynyt. Siksi, että kun edellisellä kerralla kävi niin ja L tuli pelastamaan minut pulasta, hän teki vaikka kuin töitä...Oli asentanut sen uudelleen ja "keräsi pisteitä" sillä. Voi hemmetti, kun se on paljon yksinkertaisempi juttu.

K soitti minulle torstai-iltana. Oli ihan kivaa kuulla hänen äänensä. Siitä, että hän on ihan oikeasti huolissaan minun pärjäämisestä ja kannustaa aina. Kyllä minä pärjään ja en sillai kerjää huomioita tms. Vaan silti on kivaa, kun saa rehellistä ja vilpitöntä tsemppausta.