Olen entistä vakuuttuneempi, että minun on niin hyvä olla itekseni. Miesten ymmärtäminen ei vaan onnistu! Jotenkin minua vain niin riepoo ja saan verenpaineen nousemaan, kun vain ajattelenkin viime aikoja.

K ei ole ilmoitellut yhtään mitään. Tiedän, että kun palaa töihin, laittaa heti viestin, että voisimmeko tavata siellä salaisessa tapaamispaikassa... En aio suostua. Jos olemme vain ystäviä, niin voimme tavata julkisesti ja ilman erotiikan häivääkään. Minä haluan elää, nauttia ja myöntää tosiasiat. Minua häiritsee, ettei K voi millään myöntää mitään, vaan peittelee tilannetta itseltäänkin. Niin, ja se, että voi surutta ja helposti unohtaa minut lomansa ajaksi. En odottanutkaan mitään, mutta olisi sentään muutaman viestin voinut laittaa... siis muutakin, kuin että on ilmoja pidellyt.
Minua jotenkin halventaa, että sitten kun hän haluaa tavata, minun on oltava valmis. En aio olla.

E aloitti myös lomansa, ja häneltä en edes odota mitään. Silti näen hänestä unta...viheliäistä! Silti minulla on kiusallisen syyllinen olo, että pitikin mennä ihastumaan niin hienoon mieheen. Miksi sitä vaan ei voisi olla niin cool, että välttyisi mokomilta mokilta. Käyttäydyn kuin teinityttö ja niin ajattelee varmasti myös E.
Aluksi olin niin huomaavinani E:n kiinnostuksen, ja kun siitä vähän innostuin, hän perääntyi...
Onko se niin väärin aina välittää jostain!?