Sitä se oli koko viime yö. Nyt on olo kuin olisi kankkunen. Kyllä ihmisen pitäisi saada yönsä nukkua. En vaan saanut kuin torkuttua. Kaiken aikaa mieli kävi sellaista myllerrystä, että luulin järkeni jättäneen. Koko ajan hän oli mielessä, kaikki hänen sanomisensa, viestinsä, olemus ja mitä kaikkea olisin sittenkin halunut...

Oli aivan helvetin hyvä, että kävi niin kuin kävi, mutta oliko sen silti pakko sattua niin kipeästi??? Olen niin pettynyt itseeni! Miten minä sittenkin saatoin mennä niin kovin ihastumaan, vaikka tiesin, kuinka siinä käy. Tekisi mieli juosta pää edeltä seinään. Tai huutaa kaikille, mitä olen tehnyt ja saisi kivityksen. Eikö syntiset naiset kuulu kivittää.

Minun on parempi olla yksin, vailla mieheen kohdistuvia tunteita, sillä silloin olen tasapainoisimmillani. On tämä elämä varsinaista keikkumista. Yritän nyt nuolla haavani ja koota sydämeni sirpaleet. Nostan pääni ja koitan löytää sen kipinän, millä jaksan kohdata arjen haasteet.

Laitan kädet ristiin ja toivon, ettei K soita minulle, ei laittaisi viestiä ja ettei missään tapauksessa tulisi minua tapaamaan. Olinko minä onnen keppikerjäläinen?