Rakkaus on kummallinen juttu. Kun minä rakastan, olen harvoin saanut vastarakkautta. Nyt on niin, että minuun rakastutaan, enkä voi antaa vastarakkautta. Se on väärin, niin väärin.

Ihastun tosi nopeasti, mutta vastapuoli rakastuu. Ihastus kun menee ohi, olen jo matkalla kohti uusia seikkailuja ja kuinka käy sen vastapuolen. Murehtii ja kärsii. Siitä sitten tulee niin huono olo, että panee tosissaan harmittamaan. Kun ei millään muotoa soisi kenellekkään mitään murheita.

Nuorena olin usein rakastunut, toivottomasti! Useimmiten sain kokea, että aivan turhaan ja jopa alemmuuskompleksiin asti. Kaksi pieleen mennyttä avioliittoa kruunasi kaiken. En uskalla rakastua, koska kuitenkaan se ei kestä!

En siis usko ikuiseen rakkauteen, enkä luota kehenkään. Niin ei sitten pety. Vaikka, toki olen haaveillut siitä, kuinka joskus löytäisin Hänet, joka olisi se minun Oikea, joka rakastaisi minua aina ja joka tilanteessa, olisi minun sielunkumppani. Mutta haaveet ovat haaveita.

Nyt sitten "särjen sydämiä", mikä ei ole ollenkaan mukavaa. Minusta se on erittäin kiusallista. Haluan tavata miehiä, mutta en ollenkaan koe sitä mieluisana, kun rakastutaan...

Jotenkin olisi mukavempaa niin, että kun tapaillaan, niin se rakkaus voisi sitten hiipiä molemmin puolin hissukseen mukaan, vaikkapa yhtä aikaa, niin että molemmat olisivat asian ytimessä. Ei niin, että vain toinen...