Tänään kävi niin, että kun kyytsäsin lapsilauman viikonlopun viettoon, sammui auto! Perkele, minkä tempun teki. Siis sinne keskelle korpea jäin ja auto ei inahtanutkaan. Ehei, en ollut jättänyt valoja päälle, enkä muutakaan. Auto jo pikkasen enteili menomatkalla, kun radio ei oikein workkinut.

Mitä tein? Soitin isälleni, joka ajoi apuun! Tottakai, isä tulee aina apuun ja kynnys pyytää häntä on alhainen, sillä hänelle en sillai jää kiitollisuuden velkaa. Eikä minun tarvii kehua hänen erinomaisuuttaan.

Ajoimme paluumatkalla peräkanaa ja poikkesimme kahville. Kumpikin ajatteli samalla lailla:) No, eri syistä, sillä minä ajattelin tarjota isälle pullakahvit, kun taas isäni meinasi, että tsekataan mitä auto tykkää pysähdyksestä. Me tykkäsimme kahvitauosta, mutta auto ei. Ei nimittäin taaskaan lähtenyt käyntiin ja lähes kaikki v****n varoitusvalot paloivat. Taas vähän virtasta ja ei ku kotiin ja oottamaan huoltoaikaa.

Kun pääsin omalle pihalleni, huomasin, ettei minulla ole kotiavainta! Ei hemmetti, ei voi olla totta. Soitin tyttärelleni, joka iloisena kertoi avaimen olevan hänen taskussaan. Kiva:( Ei auttanut, kun soittaa jälleen isälleni, jolla on vara-avain. Nauratti niin, että en meinannut saada kerrotttua, mistä nyt kenkä puristi. Sain kun sainkin auton heti uudelleen käyntiin ja ajoin hakemaan avaimen.

Kun vihdoin ja viimein pääsin kotiin, avasin kaljapullon!