Eilen me K:n kanssa juttelimme puhelimessa ihan tavallisia asioita ja sitten viestittelimme pitkin iltaa. Siis kun kumpikaan ei tunnu voivan ääneen sanoa sitä, että tekee mieli:) Aikuisia ihmisiä ollaan, mutta ei vaan voida puhua. Itse ajattelen sen niin, että jos naamatusten kerrottais kuinka tässä nyt haluaisi toista, niin siitä olisi hyvin lyhyt askel tekoihin...

Niinpä viesteistä kävi selväksi, että K haluaisi minut vakituiseksi "viikkopanokseen"!!! Onneksi en ole feministi tai muuten sellainen nainen, joka vetää herneen nenään tämmöisistä asioista, sillä olisin loukkaantunut. Olenhan suht vapaamielinen :) Kerroin hänelle sitten, etten kykene moiseen. Tuntisin itseni halvaksi ja ei minusta muutenkaan olisi sellaisiin salaisiin panoihin. Ihan niin kovasti en halua, ettenkö kykenisi itseäni hillitsemään.
Siinä olisi omat riskinsä...se voisi olla niin hauskaa, että voisinko, jaksaisinko viikkoa odottaa seuraavaan kertaan? Kärvistelisin ikävässä ja syyllisyydessä niin, että palaisin poroksi.

Nyt ei auta, kuin ottaa vähän etäisyyttä. Meinasin sanoa K:lle, että jos haluaisin vain sitä, niin jonossa olisi varmaan vaikka kuin miehia, joille sellainen järjestely sopisi, mutta minä vain olen ihan väärä nainen  sellaiseen touhuun.